Hattu ei ole vielä valmis, eikä ompelukonekaan päässyt vielä edes pöydälle. Arjen keskellä on joskus vaikea löytää niitä hetkiä, että voisi ihan rauhassa täydessä hiljaisuudessa keskittyä tekemään jotain. Tai ainakin pitää olla hyvä organisoimaan, että sellaiseen on mahdollisuus. Rakastan sitä tunnetta, kun saa uppoutua ihan rauhassa ompeluksiin ilman, että työtä täytyy keskeyttää vähän väliä jonkun pyytäessä jotakin. Kaikkein parasta on silloin, kun kukaan ei katkaise edes ajatusta.

Tykkään tuosta hattukankaasta hirmuisen paljon! Löysin sen joskus kirpputorilta, silloin se oli vielä kassi. Tykkään siitäkin, että joku olemassa oleva käyttötarkoituksensa menettänyt juttu voi muuttua joksikin uudeksi ja tarpeelliseksi.

Ja tykkään myös siitä, miltä hattukangas näyttää yhdessä Liivian tekemän ihananihanan villatakin kanssa.

Vielä yksi juttu. Miksiköhän ihminen on niin haka luomaan itselleen turhia tarpeita? Tänään kävin kangaskaupassa ostamassa flanellia hatun vuoriksi. Matkalla ohitin vaatekaupan, jonka ovensuuhun oli laitettu houkutukseksi kauniita neulemekkoja. Kangaskaupassa käynnin aikana olin saanut itseni täysin vakuuttuneeksi, siitä, että mekko olisi erittäin hyvä, käytännöllinen ja tarpeellinen hankinta. Suorastaan sijoitus, sillä hinta oli kukkaroni kokoon nähden huikean kallis. Niinpä marssin kauppaan, otin sopivan koon rekiltä, maksoin ja lähdin kotiin. Vasta kotona sovitin mekkoa. Huomasin ajattelevani "Toivottavasti se ei istu hyvin. Ainakin se varmaan kutittaa."
Mekko istui kuin hansikas, mutta poolomallinen neule kutitti kaulalta. Menen huomenna palauttamaan sen. Voihan olla, että opin taas jotain.